keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kolmatta yhdeksästä elämästä


Maanantaiaamuna heräsin pahimpaan painajaiseeni. Isä soitti kertoakseen, että Albert-kissa on jäänyt auton alle. Onneksi isä oli jo tuolloin palaamassa katin kanssa eläinlääkärireissulta, Aape-ressu vielä nukutusaineissa kokoonkursimisen jälkeen. Olisin lähtenyt bussilla itää kohti välittömästi, mutta koska tällä leveyspiirillä kulkee yksi ainoa bussivuoro, pääsin matkaan vasta seuraavana päivänä.

Kissapoika säikäytti perheeni pahoin jo jokunen vuosi taaksepäin, kun myrkky vei kissan yhdestä naapurista ja melkein toisestakin. Albert vietti myrkytysyrityksen jälkeen muutaman päivän eläinlääkäriasemalla tiputuksessa. Kiitos suuren koonsa se selvisi hengissä, tosin näkökykynsä melkein menettäneenä.

Auto-onnettomuudesta kissa selvisi kankussaan olevalla syvällä haavalla, jonka eläinlääkäri tikkasi umpeen. Luut tai sisäelimet eivät olleet kärsineet rytäkässä kuin ihmeen kaupalla.


En ollut nähnyt Albertia sitten helmikuun. Kävin kyllä isäni luona kesäkuussa, mutta tuolloin valkea kuranruskea yli-innokas terrieri karkotti paria uskaliasta lukuunottamatta koko kissalauman. Minun päästyäni sairastupana toimivaan kylpyhuoneeseen kolli päästi hirmuisen volisevan moukumetakan.

Ensin uskoin, että ääntely johtui kivuista ja pelästyin kamalasti. Ilmeisesti kyse oli vain siitä, että se halusi kertoa minulle ensin karmivat uutiset - Jussin mukaan se kenties rehvasteli ajaneensa peltipedon pois! Rapsutuksen myötä nauku vaihtui samantien kehräykseksi. Pian Albert suostui maistamaan jauhelihaa ja suostuin uskomaan, että karvakasa jää elon puolelle. Muutaman tunnin päästä se ahmia rusautteli muikun ja nuoli sormeni kiitokseksi.

(Hieman ironisesti) olen todella kiitollinen auton kuljettajalle. Hän alkoi heti onnettomuuden jälkeen etsimään kissalle omistajaa. Loukkaantunut Albert oli visusti piiloutunut, ja naapurit löysivät sen vain koiransa avulla. Voi, miten kiitollinen olenkaan siitä, että Aape sai apua niin nopeasti!

Minä taidan nukkua tämän yön hätäpissaisella saunan lattialla, en meinaa uskaltaa päästää Albertia silmistäni. Toivottavasti se pitää lopuista seitsemästä elämästään hyvän huolen.


7 kommenttia:

  1. Voi toista :( Toivottavasti kisu paranee nopeasti!

    Minullakin oli jokunen vuosi sitten tuskaiset oltavat, kun kissani oli hoidossa veljelläni, ja se pääsi karkaamaan. Kyse on siis kotioloissa sisäkissasta, joten olin varma, ettei hyvin käy. Pari päivää se olikin karussa, mutta tuli sitten takaisin päästäisen kera, eikä ollut moksiskaan.

    On ne ihme epeleitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, karanneet sisäkissat ovat kyllä sellaisia huolestuttajia, ettei pahempaa taida olla! Ihanaa, että tuo keissi päättyi onnellisesti. Ja vielä päästäisen kanssa, eipä ollut kisu kovin pahasti luonnosta erkaantunut :)

      Poista
  2. Voi kissaa! Tämän takia pidän omani visusti sisäkissoina, mutta onhan se kaupungissa tietenkin vähän eri asia. Onneksi ei käynyt pahemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kaupungissa ei tulisi mieleenkään päästää kissaa vapaaksi! Täällä isän luona taasen on omaa lääniä ja pihaa, ja kissat ovatkin lähinnä ihan tässä pihapiirissä. Iso tie on kaukana, ja tuolla pienemmällä parinsadan metrin päässä ajetaan yleensä hiljaa. Vaikka tien asukkailla paljon kissoja onkin, kahdenkymmenen vuoden ajalta tämä on ainoa yliajo, josta olen kuullut.

      Poista
  3. Ihana Aape! Kyllä se paranee varmasti! Kyllä se on sitten suloinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se ihana. Ja kiltti. Ja kipulääkkeiden turvin myös älyttömän vilkas ja vaatelias, tarvitsisi koko ajan seuraa ja tekemistä. Kiertelee täällä taloa etutassujen avulla, takapuoli on vielä hoippuisa.

      Ilmeisesti tikkipylly vie herraa enemmän kuin etupää - normaalisti se huonosta näöstään huolimatta löytää reitit hyvin, nyt se törmäilee seiniin. Mulla on koko ajan sydän kurkussa, kun ajattelen, että Albert retkauttaa tikkinsä tai jotain muuta älytöntä!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...